Miten käsitellä lapsen saamaa diagnoosia

Useimmiten kerron vanhemmille, että kyse ei ole pelkästään puheen häiriöstä, vaan taustalla voi olla myös muita tekijöitä, jotka estävät lasta oppimasta tavanomaiseen tapaan, kuten tarkkaavaisuushäiriö tai autismi. 

Miten selvitä kaikista niistä tunteista, joita koet lapsesi saadessa diagnoosin? Mikä on normaalia ja mikä ei? Häviävätkö nämä tunteet koskaan? 

Ammatillinen kokemus

Minulle ohjattiin hiljattain oppilas sosiaalisten taitojen kehittämistä varten. Hän oli yleisopetuksen oppilas, joka menestyi koulussa loistavasti, mutta sai yläkoulussa puheterapiaa, koska hänellä oli vaikeuksia saada ystäviä.

Kun tapasin tämän oppilaan ensimmäisen kerran, oli täysin selvää, että hänellä tulisi olla autismidiagnoosi; vanhemmat vaikuttivat kuitenkin vastustavan diagnoosin hakemista erittäin voimakkaasti. 

Valitettavasti lukioiässä kriteerit puheterapiapalveluiden saamiseksi tiukkenevat huomattavasti. Standardoitujen testien lisäksi katsotaan myös koulumenestystä. Tämä oppilas ei alittanut testien kriteerejä JA sai pelkkiä kymppejä aineistaan (joista osa oli edistyneen tason kursseja). 

Tämä tarkoitti, ettei hän ollut oikeutettu puheterapiapalveluihin koulun kautta.

Ohjasin hänet koulun ulkopuoliseen puheterapiaan, jotta hän oppisi hallitsemaan tunteitaan ja toimimaan ikätovereidensa kanssa. Tapaamisen jälkeen minusta tuntui kamalalta, etten voinut auttaa häntä. Vanhemmat vaikuttivat vastustavan tarvittavan avun hankkimista ja kieltäytyivät viemästä tytärtään tutkimuksiin diagnoosia varten, vaikka olin koonnut kattavat muistiinpanot ja dokumentaation hänen käyttäytymisestään. Oli selvää, että he kielsivät tyttärensä todellisen tilanteen. 

Toivoisin voivani kertoa, että tällä tarinalla oli onnellinen loppu, mutta niin ei ole. Juuri ennen joulua tämän oppilaan isä menehtyi yllättäen. Tyttö ei ollut pois koulusta päivääkään, koska hän ei halunnut jäädä jälkeen koulutehtävissä. 

Hän ei kyennyt priorisoimaan asioita tai käsittelemään tunteitaan tarkoituksenmukaisesti, ja hän jätti väliin isänsä hautajaiset. Jos hän olisi ollut terapiassa, terapeutti olisi voinut auttaa häntä käsittelemään asiaa ja selviytymään siitä paremmin.  

Miksi?

Valitettavasti tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt vanhempien tai huoltajien kieltäytyvän diagnoosista tai tutkimuksista, koska he pelkäävät mahdollisia tuloksia. Jos tunnistat itsesi tästä, kannattaa pohtia seuraavia asioita:

1. Auttaisiko diagnoosi lastasi pitkällä aikavälillä?
2. Voidaanko tukitoimia muuttaa tai lopettaa ne aikanaan, jos niitä ei enää tarvita?
3. Miksi pelkäät diagnoosia?
4. Millainen tuki auttaisi sinua käsittelemään tätä tietoa?

Kun huomaan vanhempien vastustavan ehdottamaani asiaa, annan heille 48 tuntia aikaa sulatella tietoa ja soitan sitten kysyäkseni, miten he jaksavat. Kerralla vastaanotettavaksi tulee valtavasti tietoa, ja kun asioita saa rauhassa jäsennellä, niitä pystyy ajattelemaan selkeämmin. 

Kuten missä tahansa asiassa, tunteiden ollessa pinnassa ja haavoittuvaisia ei aina ajattele kirkkaasti. 

Sinun tulisi voida vapaasti pyytää lisätietoja tai jopa toista mielipidettä. Monet vanhemmat ovat tulleet luokseni toisen asiantuntijan mielipidettä varten tai vieneet tekemäni arvioinnin toiselle ammattilaiselle nähdäkseen, suositteleeko tämä samaa kuntoutusta. Se on täysin sallittua ja ymmärrettävää! 

Tunteistasi riippuen suosittelen vanhemmille yleensä keskusteluapua. Diagnoosin saaminen voi olla jossain määrin pettymys. Sinulla on tämä täydellinen lapsi, jonka olet saanut maailmaan ja jota kasvatat – eihän hänessä voi olla mitään vikaa! Ammattilaisen kanssa keskusteleminen voi auttaa sinua käsittelemään näitä tunteita, jotta omat tunteesi eivät heijastuisi lapseen. 

Jos terapia ei tunnu omalta jutulta, suosittelen vertaistukiryhmiä. Ryhmiä on monenlaisia – osa tapaa kasvotusten, osa verkossa, jotkut ovat vain äideille ja toiset vain isille. Tämä antaa sinulle mahdollisuuden puhua muiden vanhempien kanssa, jotka käyvät läpi täsmälleen samaa kuin sinä... tai kenties jotain vielä haastavampaa. 

Tärkeintä on muistaa, että syy ei ole sinun. Asioita vain tapahtuu. Tämä ei ole meidän hallinnassamme! Oikeanlaisen kuntoutuksen ja lääkityksen avulla lapsesi voi silti menestyä hienosti! Kestääkö ensisanojen tulemisessa ehkä hieman pidempään? Mahdollisesti. Tarvitseeko hän HOJKS:n (tai henkilökohtaisen oppimissuunnitelman)? Ehkäpä. Niin kauan kuin hän saa tarvitsemaansa apua, olet tehnyt erinomaista työtä!

Voimia ja tsemppiä eteenpäin!