Veljeni äänen löytäminen: Miksi minusta tuli puheterapeutti

Syy siihen, miksi minusta tuli puheterapeutti, on asia, jonka kerron mielelläni jokaiselle, joka minulta sitä kysyy.

Niin kauan kuin muistan, veljeni ja minä olimme erottamattomat. En tosin pitänyt hänestä heti hänen synnyttyään. Itse asiassa pyysin äitiäni "palauttamaan hänet", ja melkein pudotin hänet lattialle pidellessäni häntä sylissäni ensimmäistä kertaa.

Ajan myötä hänestä tuli kuitenkin se ihminen, jonka kanssa vietin eniten aikaa, jota sain pomottaa, jolle kerroin kaikki salaisuuteni ja jota suojelin kiivaasti. Katsoin häntä ylöspäin tavalla, jota en olisi ikinä uskonut, ja tietämättään hän myös inspiroi minua ryhtymään puheterapeutiksi.

Heti koulun alettua äitini huomasi, ettei Stephen oppinut asioita samalla tavalla kuin olisi pitänyt. Tiedon omaksuminen kesti hänellä kauemmin, kotiin tuoduissa muistiinpanoissa ei ollut MITÄÄN järkeä, kirjaimet ja numerot menivät peilikuvina, eikä hän muistanut mitään, mitä äitini tai isäni hänelle kertoivat. Asiat menivät kirjaimellisesti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Koulun edetessä asioiden vaikeustaso nousi, ja samalla kasvoi myös Stephenin turhautuminen. Yhden ainoan tehtävän tekemiseen kului Stepheniltä ja äidiltäni TUNTIKAUSIA. Tilanne äityi lopulta niin pahaksi, että isäni kotiin tullessaan ei edes uskaltanut kysyä, miten päivä oli mennyt: Stephen itki, äitini huusi ja minun piti juosta ovesta ulos tanssitunnille.

Veljeni opetti minua puolustamaan niitä, jotka eivät pysty puolustamaan itseään.

Tässä vaiheessa äitini päätti vaatia Stephenille virallista arviointia ja yksilöllistä opetussuunnitelmaa (HOJKS). Olin silloin vielä nuori, joten en muista prosessin jokaista vaihetta, mutta tiedän vanhempieni taistelleen kynsin ja hampain poikaparan oikeuksien puolesta. Koulu nimittäin hangoitteli vastaan joka ikisessä käänteessä.

Vasta oikeustoimilla uhkailun jälkeen koulu vihdoin tutki veljeni, ja selvisi, että hänellä oli lukihäiriö, auditiivisen prosessoinnin häiriö, äännevirheitä sekä lyhytkestoisen muistin ongelmia. Aika melkoinen lista, eikö?

Hänet ohjattiin heti puheterapiaan, ja puheterapeutti tarttui näihin haasteisiin. Se oli pitkä, uuvuttava ja kivinen taival. Koulupiiri vastusti jokaista tukitoimisuunnitelmaa. Veljeni onneksi vanhempani vaativat periksiantamattomasti asianmukaisia mukautuksia ja seisoivat hänen rinnallaan koko matkan ajan. Juuri silloin tutustuin puheterapeutin työhön ensimmäistä kertaa, ja se muutti elämäni pysyvästi. 

Koulunkäynti alkoi sujua Stephenillä paremmin, mutta muiden lasten kiusaaminen ja piinaaminen jatkuivat vielä pitkään. Isoosiskona olisin halunnut suojella häntä elämäni jokaisena päivänä, mutta en voinut olla aina paikalla. En osaa edes kertoa, miten monta kertaa huusin häntä nimitelleille lapsille, paiskasin kiusaajien päitä bussin ikkunaan (usko pois, he ansaitsivat sen) ja ajoin lapsia pois veljeni luota yrittäessäni suojella häntä. Vuorovaikutushäiriönsä vuoksi hän ei kyennyt puolustautumaan sanallisesti – joten otin sen omaksi tehtäväkseni!  

Kun hypätään ajassa eteenpäin lukioon, Stephen oli jo yli kaksimetrinen hongankolistaja ja kohosi kiusaajiensa yläpuolelle. Onneksi hän oli saanut opetussuunnitelmaansa mukautuksia ja puheterapiaa jo nuorena, joten lukion aloittaessaan kukaan ei enää tiennyt hänen varhaisista oppimisvaikeuksistaan. Hän opetteli soittamaan baritoni-, tenori- ja alttosaksofonia ja liittyi koulumme marssiorkesteriin. Sieltä hän löysi parhaat ystävänsä ja luotettavimmat tukijansa. 

Hän valmistui lukiosta ja lähti opiskelemaan valokuvausta. Hän lähetti minulle korkeakoulutehtäviään oikoluettavaksi ja korjattavaksi aina valmistumispäiväänsä saakka. Stephen oppi keinot kompensoida vaikeuksiaan ja valmistui korkeakoulusta. Tällä hetkellä hän tekee rakennustöitä Bruce-isäni kanssa, pyörittää omaa menestyvää autonfiksausyritystään ja tekee siinä sivussa valokuvauskeikkoja. 

Veljeni tarvitsi minua ollessaan pieni, mutta totuus on, että minä tarvitsin häntä vielä enemmän. Hän opetti minulle, mitä on myötätunto, huolenpito, huomaavaisuus, hyväksyntä ja toisten puolustaminen – erityisesti niiden, jotka eivät pysty puolustamaan itseään. Hän inspiroi minua joka ikinen päivä, ja olen äärettömän ylpeä siitä, millainen mies hänestä on kasvanut. Stephen on uskollinen, ystävällinen, hauska, omistautunut ja ahkera. Hän on paras "pikkuveli", mitä kukaan voisi toivoa. 

Kerron tämän siksi, että vain harva ymmärtää sitä avuttomuuden tunnetta, jota perheenjäsen kokee nähdessään veljensä, siskonsa tai oman lapsensa kamppailevan. Muista, että et ole yksin. Toiseksi, ole ystävä, älä kiusaaja. Tarvitaan vain YKSI ihminen. Vain yksi ihminen, joka tekee aloitteen, on ystävä tai tarjoaa paikan viereltään. Et voi koskaan tietää, miten valtava merkitys tällä yhdellä teolla on toiselle. Ja lopuksi: älä koskaan luovuta taistelua. Kaikki asiat, jotka ovat vaikeita, ovat myös taistelemisen arvoisia. Etene askel kerrallaan ja pyydä apua aina kun sitä tarvitset!