Olemme vanhempia pandemian keskellä – APUA!!!

Luulin naiivisti, että tämä kestäisi vain kaksi viikkoa ja että ihmiset oikeasti pesisivät kätensä. 🤯 Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.

Me nimittäin työskentelemme molemmat mieheni kanssa lukiossa. Minä olen puheterapeutti ja hän opettaa englantia toisen ja neljännen vuoden opiskelijoille. Työskentelemme SAMASSA koulussa, mikä on oikeastaan mahtavaa. 

Kun koulut suljettiin New Jerseyssä, tiesimme sen tarkoittavan sitä, että olisimme kokopäiväisesti kotona pippurisen 3-vuotiaan tyttäremme ja erittäin vaativan 10 kuukauden ikäisen poikamme kanssa. Emme kuitenkaan osanneet aavistaa sitä jatkuvaa vanhemmuuden syyllisyyttä ja ristivetoa, jota tuntisimme vanhempana olemisen ja etätöiden tekemisen välillä. 

Ensimmäiset päivät

Tyttäremme oli juuri aloittanut esikoulun tämän alkaessa, ja tunsimme valtavaa vastuuta siitä, ettei hän jäisi mistään paitsi ”koulunkäynnissään”. Tiedän, että hän on vasta kolmevuotias, mutta pelko hiipi jatkuvasti mieleeni: MITÄ JOS emme palaakaan töihin ennen ensi tammikuuta? Häneltä jäisi väliin kokonainen kouluvuosi! Silloin hän ei olisi valmis seuraavalle luokalle... hän jäisi jälkeen ikätovereistaan... hän tarvitsisi erityisopetussuunnitelman... koko hänen elämänsä olisi yhtä jatkuvaa kamppailua...

Dramaattista...

Mutta totta puhuen! Tiesin, että meidän oli pidettävä hänelle päivittäisiä oppitunteja varmistaaksemme, että hän oppisi jotain kotona ollessamme. 

Helpommin sanottu kuin tehty

Aloin siis suunnitella päivittäisiä oppitunteja. O on omena, sitten jäljensimme kirjaimia ja teimme kyseiseen kirjaimeen liittyvän askartelun. Söpöä, eikö vain? 

Ja sitten kehiin astuu poikani…

Toinen lapsemme on ollut melkoisen haastava tapaus. Vaikka hän on äärimmäisen suloinen ja rakastava, hänellä oli koliikkia 9 kuukauden ikään asti, ja hän on ollut kiukkuinen aivan joka ikinen päivä. Hänen täytyy olla kiinni jommassakummassa meistä, ja jos hän ei ole liikkeessä, parasta lausua rukous, sillä hän päästää korkeimman kirkaisun, mitä hänen keuhkoistaan vain lähtee. 

Ihmiset sanoivat meille aina, että toinen lapsi olisi se kaikkein haastavin – se, joka koettelisi meitä vanhempina ja aiheuttaisi monia stressaavia hetkiä. Ja kyllä, se kuvaa Nicholasta täydellisesti. 

Samalla kun teimme näitä askarteluja, Nicholas alkoi kiljua tai kiivetä jalkaani pitkin. Heti kun hän pääsi ylös, hän muksahti maahan ja löi päänsä tuolin jalkaan. Arvasitkin jo: nyt hän huusi vielä entistäkin kovempaa. 

Kun kumarruin nostamaan Nicholasta, Nora kirkui: ”Ei äiti, istu minun kanssani ja väritä.”

Huomioni oli siis jakautunut kahtia, ja se hirvittävä äitasyyllisyys hiipi mieleen. En pystynyt antamaan Noralle sitä sataprosenttista huomiota, jota hän tarvitsi, vaikka olisin halunnut. Toisaalta en voinut antaa Nicholaksenkaan vain huutaa. 

Meidän oli siis pakko jakaa vastuut ja hallita kaaosta. Toinen meistä tekee oppimistehtäviä Noran kanssa ja toinen pitää Nicholaksen tyytyväisenä. 

Se toimii oikein hienosti, kunnes...

Työpalaverit ja velvollisuudet

Koska työskentelemme mieheni kanssa samalla koulualueella, meidän molempien on jatkettava töitämme tämän pandemian aikanakin. 

Älkää ymmärtäkö väärin – olemme todella kiitollisia siitä, että meillä molemmilla on työpaikka ja saamme palkkaa, joten meidän ei tarvitse murehtia asuntolainan maksamisesta tai lastemme ruokkimisesta. MUTTA olemme jatkuvasti kahden vaiheilla: toisaalta haluaisimme viettää korvaamatonta aikaa lastemme kanssa, jota emme koskaan saa takaisin, ja toisaalta meidän täytyy hoitaa työtehtävät, jotta oppilaamme saavat kaiken tarvitsemansa menestyäkseen opinnoissaan. 

Yleensä taklaamme tämän samalla tavalla kuin kaiken muunkin: toinen tekee töitä, kun toinen on lasten kanssa. Se on ainoa tapa, jolla selviämme. Se on todella raskasta, ja se työn määrä, jonka toinen meistä ehtii saada tehtyä, on minimaalinen. 

Annammeko Noran katsoa enemmän elokuvia kuin luultavasti pitäisi? Kyllä. Tarjoammeko heille niin paljon virikkeitä kuin pitäisi? Emme luultavasti. 

Mutta me vietämme aikaa heidän kanssaan. Leikkien, nauraen, rakastaen ja oppien – riippumatta siitä, miten tai milloin oppiminen tapahtuu!

Päivän päätteeksi lapsemme eivät tule muistamaan sitä tunnin mittaista ötökkäaktiviteettia, jonka kehitimme, tai englannin kurssille kirjoitettua esseetä. He tulevat muistamaan sen ajan, jolloin äiti ja isi olivat kotona pitkään ja tekivät elämästä hauskaa.

Muutamia vinkkejä

Tässä on muutamia asioita, joita olen tehnyt pysyäkseni järjissäni näiden viiden etätyöviikon aikana lasten kanssa! Nämä eivät välttämättä toimi kaikille, mutta toivon niiden auttavan edes jotakuta siellä ruudun toisella puolella!

1. Ota vähän aikaa itsellesi. Minä osallistun virtuaaliselle crossfit-tunnille neljänä päivänä viikossa sillä välin, kun mieheni leikkii lasten kanssa toisessa huoneessa. 
2. Käy kävelyllä – viemme lapset pitkälle kävelylle vähintään kerran päivässä, jos sää vain sallii. Muista tietenkin olla varovainen ja pitää turvavälit!
3. Tee opettavaisia puuhia ulkona katuliiduilla! Nora rakastaa liiduilla leikkimistä, joten viemme lapset ulos ja laitamme hänet harjoittelemaan kirjaimia ja numeroita tällä tavoin!
4. Vietä aikaa kumppanisi kanssa, kun lapset ovat nukkumassa. Tilasimme varmaan kymmenen lautapeliä ja pelaamme niitä joka ilta. Se tarjoaa jotain erilaista tekemistä ja antaa meille mahdollisuuden viettää aikaa yhdessä ja oikeasti jutella!
5. Hengitä! Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes tämä. Me kaikki selviämme tästä ja olemme sen jälkeen entistä vahvempia!
6. Zoom-puhelut ystävien kesken. Minulla on kerran kuussa Zoom-puhelu tyttökavereideni kanssa ja mieheni tekee saman omien kavereidensa kanssa. Usko tai älä, se auttaa todella paljon!